Usein kysytyt kysymykset

Metsästysseuroissa on monenlaisia rangaistuskäytänteitä ja useissa tapauksissa rangaistukset annetaan ja otetaan vastaan juurikaan sääntöihin katsomatta. Rangaistukset ovat kuitenkin sikäli yksinkertainen asia, että vain niitä rangaistuksia voidaan nykyisin antaa, jotka löytyvät yhdistyksen säännöistä. Jos säännöissä ei mainita rangaistuksia, on yhdistyslaista seuraava mahdollisuus rangaista vain erottaminen. Henkilökohtaisesti asiasta voidaan myös huomauttaa, joka ei ole rangaistus, vaan tapa kertoa, ettei tapahtunut ole ollut suotavaa. Julkinen huomautus on sen sijaan jo rangaistus.

Aikanaan on ollut yleinen käytäntö, että jos kovin rangaistus on ollut erottaminen, sitä lievempiä rangaistuksia on voitu soveltaa. Tällä ajatuksella monin paikoin toimitaan edelleen. Sittemmin oikeuskäsittelyistä on kuitenkin seurannut tuo sääntömääräisyyden vaatimus.

Rangaistuksia annettaessa on hyvä huomata, että ensimmäistä kertaa jostakin asiasta rangaistusta annettaessa linjataan myös vastaavien tapausten tulevien rangaistusten tasoa. Yhdenvertaisuuden vuoksi samasta asiasta on annettava sama rangaistus, oli kyseessä sitten suuri maanomistaja tai maata omistamaton jäsen, tai sitten seuran pidetty aktiivihenkilö tai pitkään sääntöjä venytellyt räyhänhenki. Pärstäkerroin ei saa vaikuttaa rangaistuksiin.

Yhdenvertaisuusvaatimus vaikuttaa myös toisin päin. Jos aiemmin joku on samasta asiasta päässyt rangaistuksetta, ei samasta asiasta enää voida rangaista muitakaan. Toki ryhtiliike voidaan tehdä sääntömuutoksella, jolloin muutoksen jälkeen tapahtuvat asiat voidaan päättää uudella tavalla riippumatta aiemmasta menettelystä.

Seurojen säännöt useimmiten määräävät rangaistuspäätösten teon kuuluvan hallitukselle tai vuosikokoukselle. Melko yleistä kuitenkin on, että rekisteröidyissäkin yhdistyksissä kesä- tai hirvikokouksessa delegoidaan rangaistusten anto jahtiin liittyen metsästyksenjohtajalle tai toimikunnalle. On yksiselitteistä, että rangaistuspäätöstä ei voida delegoida sääntömääräistä tahoa alemmas.

Alemmalle tasolle delegoitu rangaistus ei ole velvoittava, ellei kyse ole sopimuksesta. Jäsen ja seura voivat nimittäin tehdä jäsenen kannalta vapaaehtoisesti hyväksytyn sopimuksen, jolla jäsen hyväksyy ja sitoutuu sääntöihin. Samalla henkilö sitoutuu niiden rikkomisesta seuraaviin rangaistuksiin sekä siihen, mikä taho rangaistuksesta päättää.

Ero sääntömääräisen vaateen ja sopimuksen välillä on se, että sääntöjen mukaan tehdyt päätökset velvoittavat kaikkia jäseniä, sopimisella tehdyt vain sopijoita.

Jahtikokouksessa on mahdollista laatia seuran sääntöihin kuulumattomia rangaistuksia jahtisääntöihin ja hyväksyttää ne kullakin osallistujalla henkilökohtaisesti ja allekirjoituksin. Hankalampi tapauksesta tulee silloin, jos joku ei hyväksy ja allekirjoita sopimusta. Häntä ei voi sulkea pois jahdistakaan, koska osallistuminen on jäsenoikeus ja sopiminen vapaaehtoista. Asia voi kuitenkin vaikuttaa koko jahdin järjestämisen kuvioihin, mutta ei yksittäisen jäsenen kohteluun.

Metsästyksenjohtajalla ei ole rangaistusoikeutta lain puolesta muutoin, kuin poistaa määräyksistä piittaamaton jahdista kuluvalta päivältä. Muut rangaistusta vaativat asiat ratkoo seuran sääntöjen mukainen taho tai lainvastaisissa asioissa poliisi.

Hirvieläinporukkaan pääsy on useissa seuroissa hyvin rajattua. Rajaaminen voidaan tehdä vain sääntömääräisesti varaten oikeus tietylle jäsenkategorialle. Säännöissä eri kategorioiden välillä luetellaan oikeudet ja velvollisuudet ja niistä tulee asia tulla selville. Aivan pärstäkerroinlogiikalla porukkaan pääsy voidaan tehdä vain, kun jahtiporukka onkin seurasta erillinen seurue ja hirvioikeudet on annettu seurueelle.

Yhdistyksen toimintana hirvieläinjahdit kuuluvat kaikille halukkaille jäsenille, jos sitä ei ole säännöissä varattu erikseen jollekin jäsenkategorialle, kuten edellä mainittiin. Ehtoja voi kuitenkin olla lakimääräisten vaatimusten ohella osallistumismaksu, talkoo-osallistuminen, sääntöjen puitteissa ammunnan harjoittelu tai koeaika ja niin edelleen. Kaikilla tulee kuitenkin olla yhdenvertainen mahdollisuus halutessaan päästä täyttämään velvoitteet ja ne täytettyään osallistua jahtiin.

Poikkeuksena edelliseen on mainittava, että joissakin seuroissa on rajoitettu hirvijahtiin osallistujien määrä. Äärimmillään paikka vapautuu seuraavalle, kun joku jahtiin oikeutetuista luopuu paikastaan. Odotusaika saattaa olla vuosia, jopa kymmeniä vuosia. Jos määräykset osallistujamäärälle ja paikan täyttämiselle löytyvät säännöistä, on menettely tarkastelun kestävä. Ilman sääntömääräisyyttä ollaan helposti heikoilla jäillä.

Tarkoituksenmukaisuus osallistujien määrärajalle ei ole helposti perusteltavissa, joskin sellainenkin voi löytyä. Jos hyvä perustelu osallistujien määrän rajoittamiselle on olemassa, yhdistystoiminnassa selkeästi yhdenvertainen menettely olisi kierrättää vuorovuosin halukkaita osallistujia tai arpoa osallistujat halukkaiden kesken.

Paljon kiistelty osallistumisvaatimus on ammunnan harjoittelu. Yhdenvertaisuus harjoittelussa tarkoittaa, että tasovaatimusta ei voi olla.

Yleisesti ottaen jonkin jahdin jyrkkä rajaaminen tietylle porukalle ei oikein kuulu yhdistystoiminnan henkeen, onhan yhdistys jäseniään varten. Yleisin syy tiukalle karsimiselle on edelleenkin, ettei lihapottia tarvitsisi jakaa useampaan osaan. Se ei saisi kuitenkaan yhdistystoiminnassa olla määräävä motivaattori, vaan jahdin, yhteishengen ja riistalihan jakaantuminen jäsenistölle.

Ilman kuulemismahdollisuutta voidaan erottaa vain, jos jäsenmaksu on maksamatta. Silloinkin jäsenelle tulee ilmoittaa syy.

Muissa erottamistapauksissa jäsenelle on tarjottava mahdollisuus tulla kuulluksi ja kuultavalle on etukäteen kerrottava syyt, mistä häntä kuullaan. Muutoin erottamisessa on tapahtunut menettelytapavirhe ja päätös on moitteenvarainen (moitekanne käräjäoikeudelle). Erottaa tai rangaista voidaan vain syistä, jotka on mainittu seuran säännöissä. Jos seuran sääntöihin perustuvaa syytä ei ole ja se loukkaa yhdenvertaisuutta, päätös voi olla myös mitätön.

Pojallasi ei saa olla pääsyä kaappiin, jossa säilytetään kivääreitä, koska hänen haulikon rinnakkaislupansa ei siihen oikeuta. Vaikka kivääreistä poistettaisiin lukot, joita säilytettäisiin esimerkiksi erillisessä lukitussa ylähyllyssä, niin silti hän pääsisi käsiksi kiväärin osiin (piippu ja kehys), joihin hänellä ei ole lupaa. Vaihtoehtona on kahden kaapin hankkiminen tai avaimen pitäminen vain isällä. Koska aseita on yli viisi, asekaapin tai -kaappien pitää olla standardin mukaisia turvakaappeja.

Seuratoiminnassa aihe on hankala. Henkilöiden terveystietoja ei ole yleisesti saatavilla, eikä metsästyksenjohtajalla ole asiantuntemusta arvioimaan henkilön terveyden perustella aseenkäsittelyn turvallisuutta. Saattaa olla vaikkapa motorisiin kykyihin vaikuttavia eriasteisia oireita, joilla ei ole vaikutusta henkilön harkintakykyyn ja päinvastoin. Metsästyksenjohtaja ei siis voi evätä osallistumista henkilön terveydentilan perusteella, joka saattaisi olla myös terveydentilan perusteella tapahtuvaa syrjintää! Sen sijaan epäilyksistä henkilön kykyyn toimia turvallisesti aseen kanssa, tulisi mainita henkilölle ja/tai sukulaisille. Sukulaisten toimesta asiasta saatetaan mainita hoitavalle lääkärille, mikäli muu ei auta. Asia hoituu lääkärin ja viranomaisen välillä. Jos epäilykset turvallisuuden vaarantumisesta ovat merkittävät, eikä muita teitä löydy, voi asiasta mainita viranomaiselle, joka selvittää asian omia teitään.

Seuratoimissa suosittelemme tarjota mahdollisuutta jättää ase pois ja osallistua muuten, sillä sosiaalisen yhteyden säilyttäminen saattaa olla monelle hyvin tärkeä.

Mitä tulee ajokortin menetyksen ja aseen peruuttamisen väliseen yhteyteen, ajokortti lähtee esimerkiksi näköhäiriöoireen taikka vakavan uniapnean vuoksi, joka vaikuttaa ajoturvallisuuteen. Ero turvallisuudessa on siinä, että oireen ilmaannuttua ajaessa liike jatkuu johtaen tapaturmaan, mutta aseenkäsittelyssä henkilön toiminnan tulisi jatkua vahingon tapahtumiseksi, jota ei synny.

Tulisi siis rajata aseluvan väliaikainen peruuttaminen henkilön havainto- ja harkintakyvyn alentumiseen. Ajokortti ei kuitenkaan ole kovin hyvä indikaattori tähän, joten tapauskohtainen harkinta katsotaan parhaaksi, jossa palaamme alussa mainittuihin keinoihin.