Itämerennorppa

Paino: 50–150 kg
Levinneisyys: Perämeri, Suomenlahti
Lisääntyminen: 1 poikanen
Pyyntiajat: katso riistakeskuksen sivuilta
Saalismäärät: katso RKTL:n sivuilta

Itämerennorppa (Phoca hispida botnica) on pohjoisen pallonpuoliskon yleisimmän hylkeen alalaji. Itämerennorppa kuului ennen Saaristomeren, Suomenlahden ja Ahvenanmaan yleisimpiin hylkeisiin.

Elintavat

Itämerennorppa on sopeutunut arktisten olojen vesinisäkkääksi. Se liikkuu sulavasti vedessä, ja sillä on kylmältä eristävä rasvakerros. Itämerennorppa on arka, mutta toisaalta utelias hyljelaji. Harmaahylkeestä poiketen se elää lähinnä itsekseen tai pienissä ryhmissä. 

Norppa saalistaa kaloja ja äyriäisiä sukeltaen muutamasta minuutista jopa puoleen tuntiin kerrallaan. Se kaivaa kynsillään jäähän kulkuavannon ja hengitysaukkoja jopa satojen metrien päähän toisistaan. Niissä se käy hengittämässä myös nukkuessaan pinnan alla.

Lisääntyminen

Naaras synnyttää poikasen lumeen kaivamaansa onkaloon helmi–maaliskuussa. Onkalosta on yhteys veteen, ja toisinaan siitä voi jatkua pitkiäkin sivuonkaloita. Lumen lämmöneristävyys ja suoja pedoilta ovat elintärkeitä kuutille. Siksi vähälumiset talvet ovat uhka norpan pesinnälle.

Naaras imettää kuuttia rasvaisella maidollaan 5–7 viikkoa. Noin 5 kg painoisena syntynyt kuutti kasvaa noin 350 g päivässä. Parissa kuukaudessa painoa voi olla 20–30 kg. Huono ravintotilanne, pedot tai heikoille jäille pesimään joutuminen lyhentävät imetysaikaa ja johtavat kitukasvuun.

Metsästys

Norppa oli tärkeä saaliseläin jääkauden jälkeisen Itämeren alueella. Siitä saatiin korkeaenergistä lihaa sekä traaniöljyksi keitettävää rasvaa. Se oli haasteellinen saaliseläin tarkkojen aistiensa vuoksi. 

Hylkeenpyytäjät liikkuivat veneillä, joissa saatettiin asua viikkokausia. Lepäävää norppaa lähestyttiin jollalla, ja loppumatka hivuttauduttiin ajopuulla tai kelkalla, jonka taakse valkoiseen verhoutunut pyytäjä kätkeytyi. Laukauksen tuli osua päähän, sillä muuten hylje sukelsi avantoonsa.Kevättalven kuutinpyynnissä käytettiin myös hyljekoiria.

Kalastuksen tehostuttua hylkeestä tuli aina vain suurempi harmi. 1900-luvulla siihen kohdistui voimakas metsästyspaine, ja esimerkiksi kalanpyydyksiin laitettiin hyljerautoja. 1960-luvulla kantaa koetteli myös kohdunkuroumasairaus, joka teki naaraista lisääntymiskyvyttömiä. Ympäristömyrkyt DDT ja PCB näyttävät olleen yhteydessä sairauteen. Pahimmillaan yli puolet itämerennorpista oli lisääntymiskyvyttömiä. Vuoteen 2010 mennessä yli neljävuotiaiden lisääntymiskyvyttömien naaraiden osuus oli pudonnut noin 11 %:iin, ja tätä nuoremmissa yksilöissä kohdunkuroumaa ei enää juuri tavata.

Itämerennorppa rauhoitettiin vuonna 1987, mutta maltillinen pyynti aloitettiin uudelleen 2000-luvulla kasvavien hyljekantojen ja lisääntyvien vahinkomäärien myötä. Maa- ja metsätalousministeriön määrittämä pyyntilupien enimmäismäärä on ollut korkeintaan muutamia kymmeniä vuodessa, ja saalismäärä on jäänyt muutamaan yksilöön.