Kettu

Paino: 3–8 (12) kg
Levinneisyys: Koko Suomi, hieman harvempi kanta pohjoisimmassa Lapissa
Lisääntyminen: yleensä 3–8 pentua, yksi pentue vuodessa
Pyyntiajat: katso riistakeskuksen sivuilta
Saalismäärät: katso RKTL:n sivuilta

Kettu (Vulpes vulpes) on kaikkialla Euroopassa tuttu koiraeläin, joka on sopeutunut lähes kaikenlaisiin elinympäristöihin metsistä viljelyalueisiin ja ydinkeskustoihin. Se kelpuuttaa ravinnokseen niin pienet kuin lähes itsensä kokoiset nisäkkäät, linnut, kalat, marjat, selkärangattomat ja jätteet.Niinpä se on tuttu vieras myös kompostien ja lintulautojen läheisyydessä.

Kettukanta on pysynyt koko maassa pitkään tasaisena, vaikka alueellista vaihtelua voi esiintyä paljonkin. Yksilömääriä voivat verottaa esimerkiksi huonot myyrävuodet tai alueelliset sairausepidemiat kuten kettukapi.

Elintavat ja lisääntyminen

Kettu on hämäräaktiivinen, joten sitä on vaikea nähdä kaupungeissakaan. Talvisaikaan sen liikkeistä kertoo siisti perättäisten, soikeiden tassunjälkien jono. Metsästysretkiensä välillä se lepäilee useissa paikoissa saman päivän aikana suosien, kallioita, kiviä ja muita hyviä tarkkailupaikkoja.

Vaikka kettu saalistaa yksin, se elää usein löyhissä 2–6 yksilön ryhmissä. Yleensä ryhmät muodostuvat vanhemmista ja niiden tyttäristä. Urospennut hakeutuvat pian omille reviireilleen ja perustavat uusia ryhmiä. Naaraat jäävät kartuttamaan pentujenhoitokokemusta myöhäisempää lähtöä varten vanhempiensa uusien jälkeläisten kanssa. Samalla tyttäret hyödyntävät vanhempiensa metsästysreviiriä. 

Koska pentuekokoon vaikuttaa voimakkaasti myös kettukannan tiheys, ei kannan verottaminen metsästämällä ole aivan yksinkertaista. Mitä enemmän kettuja pyydetään, sitä tehokkaammin jäljelle jäävät ketut lisääntyvät ja pentuekoot suurenevat.

Kettu tartuntatautien levittäjänä

Kettu voi levittää joitain vakavia tauteja. Rabies, joka myös vesikauhuna ja raivotautina tunnetaan, saa ketun käyttäytymään kesymmin ja lepäilemään reviirin reuna-alueilla. Lopulta sairaus johtaa halvaantumiseen ja kuolemaan. Tauti voi tarttua koiriin tai ihmisiin. Viimeisin epidemia Suomessa on vuodelta 1988. Silloin tilanne saatiin hallintaan rokotussyöteillä. Vuodesta 2003 rokotussyöttejä on levitetty maastoon kaakkoisrajalla kahdesti vuodessa, ja tilannetta seurataan jatkuvasti.

Muita ketuilla esiintyviä tauteja ovat ihottumaa aiheuttava kapi sekä myyräekinokokki ja trikiini. Jälkimmäinen tarttuu vain sairastuneen eläimen raakaa lihaa syömällä, eikä ekinokokkia toistaiseksi ole ketuillamme tavattu.

Metsästys

Vielä 1900-luvun alussa kettua pyydettiin arvokkaana turkiseläimenä. Nykyään luonnonketun arvo on mitätön verrattuna tarhaketun turkkiin. Ketunpyynti on siltisuosittu harrastus, ja riistanhoidollinen merkitys on edelleen olemassa. Punaturkki on varovaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi haastava metsästettävä.

Ketunpyynti tapahtuu tavallisesti haaskaa apuna käyttäen, ajokoiralla, luolakoiralla, jalkanarulla, loukuilla, lippusiimalla tai houkuttelemalla. Kettua voidaan myös ajaa ihmisvoimin hiihtämällä.