Metsäpeura

Paino: 65–160kg
Levinneisyys: Kainuun ja Suomenselän alueet
Lisääntyminen: yleensä 1 vasa
Pyyntiajat: katso riistakeskuksen sivuilta
Saalismäärät: katso RKTL:n sivuilta

Metsäpeura (Rangifer tarandus fennicus) polveutuu samasta vanhasta peuralajista, josta Pohjois-Amerikan karibut ja monilla tundra-alueilla elävä tunturipeura ovat kehittyneet. Poro on kesymuoto viimeksi mainitusta lajista ja muistuttaa paljolti metsäpeuraa. Metsäpeura on kuitenkin poroa kookkaampi, ja sillä on pidemmät jalat ja sirompi pää. Sen sarvet suuntautuvat ylöspäin, kun porolla ne pyrkivät aukeamaan enemmän sivusuuntaan. Metsäpeura on myös poroa huomattavasti arempi.

Metsäpeura on ollut Suomen asutushistorian tärkeimpiä riistaeläimiä. Se oli sitä edelleen myös keskiajalla, ja sitä metsästettiin pyyntikuopilla ja hankailla, eli esteaidoilla, joissa olevissa aukoissa oli keihäs tai silmukka. 1950-luvulla metsäpeura metsästettiin lähes sukupuuton partaalle monen muun lajin tavoin. Rajan takaa tuli Suomeen kuitenkin lisää yksilöitä Kainuun alueelle.

Kainuusta metsäpeuraa on siirtoistutettu myös Suomenselän alueelle, jonne on kehittynyt elinkelpoinen, jopa Kainuuta suurempi kanta. Molempien kantojen kasvu on kuitenkin hidastunut ja Kainuussa jopa kääntynyt laskuun. Suomessa metsäpeuroja on noin 1 900. Yhtenä tärkeimmistä syistä on suurpetojen lisääntymisen vuoksi noussut vasakuolleisuus. Sitä metsästetään nykyään vuosittain pieniä määriä lähinnä vahinkojen estämistarkoituksessa.

Suomen lisäksi metsäpeuraa tavataan ainoastaan Venäjän Karjalassa. Vuonna 2014 tehdyn lentolaskennan mukaan Venäjän Karjalassa on enintään 2 400 metsäpeuraa. Karjalan metsäpeurakanta on pienentynyt huomattavasti vuonna 2003 tehdystä kannanarviosta. Tuolloin peurojen määräksi arvioitiin noin 3 000.

Elintavat ja lisääntyminen

Metsäpeura viihtyy parhaiten rehevillä soilla ja talvisin esimerkiksi aavoilla järven jääselillä, joilla se pystyy parhaiten välttämään petoja. Se syö ensisijaisesti poronjäkälää. Lisäksi sille maistuvat eri kasvilajien versot, juuret, sarat ja heinät.

Sekä naarailla eli vaatimilla että hirvailla on sarvet, joita eläimet käyttävät häätääkseen kilpailijoita parhailta jäkäläapajilta. Sarvet putoavat hirvailta marras–tammikuussa, naarailta vasomisen jälkeen alkukesästä.

Syys–lokakuussa alkaa kiima- eli rykimäaika, jolloin metsäpeurat kokoontuvat muutamien kymmenien yksilöiden kiimatokiksi. Rykimäaika on raskas koettelemus hirvaille, sillä ne taistelevat sarvet kolahdellen valta-asemasta. Valtahirvas puolustaa kiimatokkansa herruutta ja parittelee tokan vaatimien kanssa. Muut hirvaat saattavat kuitenkin saada tilaisuuden paritella, kun johtaja alkaa väsyä kiima-ajan loppupuolella.

Korkeimpien hankien aikaan helmi–maaliskuussa metsäpeurat muodostavat suurempia tokkia, jotka antavat turvaa muun muassa pedoilta. Näitä ryhmiä ja niiden liikkumista johtavat tavallisesti kokeneet vaatimet.

Toukokuun lopulla naaras synnyttää yhden vasan.

Metsästys

Vaikkei laji ole enää uhanalainen, ei kanta silti ole edelleenkään järin suuri. Metsäpeuraa ei myöskään tavata muissa EU-maissa, joten Suomella on erityinen vastuu lajin suojelemisessa. Koska kanta kasvaa hitaasti, sitä metsästetään luvanvaraisesti syyskuun lopusta helmikuun alkuun ja lupia myönnetään vain pieniä määriä lähinnä vahinkoperusteisesti. Pyynti keskitetään viljelyksillä laiduntaviin yksilöihin sekä mahdollisiin pororisteytymiin.

Metsästys tapahtuu kyttäämällä peltolaumoja aamu- tai iltahämärällä. Metsäpeurat ovat arkoja, joten ampumisen on tapahduttava suojaisesta paikasta.